Emme me tuhoudu, me unohdumme
kauniimmin kuin osattiin suunnitella.

Lapsen ilo,
keskustelu,
kuka meidät muistaa?

Nainen kääntää hiukan päätään
hymyilee viestinnällisesti,
    hymyilee  lapselle.
He istuvat torin penkillä auringossa puistoa vastapäätä.

Toisaalla lapsi selaa legoesitettä.
Isä mikä toi on?  Entä toi?
Pieni käsi lämpimänä olkapäätä vasten.

Meistä on tullut muistoja, sirpaleita
jäävuoria jotka kuljeksivat kohti tuulen reunaa,
rikkinäisiä puhelimia hauraalta linjastolta.

Me käännymme yhä uudelleen neulan pimeällä kärjellä ihmetellen

  ja siksi kaikki on lahjaa,
                            myötäinenkin.

Pala palalta me putoamme syvyyteen.