Vaellellen vanhan kodin ohi
koko puutteen voimalla
käännyin siitä vaunuineni pihatielle
nähdäkseni lähempää talon,
sinisen seinän, sateisen pihan,
ahtaan hiekkalaatikon ja pihavaahteran.
Kodin narahtavat askelmat,
taulujen paikat, tuulen kattoluukussa.
Kahdet lastenrattaat ja jonkun työntämässä niitä.
Toisiinsa takertuen kaikki läpätti  kevättaivaalle.
Ja se ahtaus.
Jotakin melkein hukkunutta.

Piti valmistella huomista,
mutta jatkan villiintyneessä ruohossa,
uneksin meistä,
kiedon nauhoja auki
kouristuen paketoidusta itkusta:
itsehän minä itseni eksytin.
(Hiven epäitsekkyyttä,
sekö oli mitätön vahvuuteni
jolla raahasin sinut niistä mustista kivikkovuosista
vailla kaipuuni ja intohimon voimaa?)
Me niin heiveröisin jäsenin
niin sakeassa koskaan pyörtämättömässä ajassa.

Emme me tuhoudu, me unohdumme
kauniimmin kuin osattiin suunnitella.

Lapsen ilo,
keskustelu,
kuka meidät muistaa?

Nainen kääntää hiukan päätään
hymyilee viestinnällisesti,
    hymyilee  lapselle.
He istuvat torin penkillä auringossa puistoa vastapäätä.

Toisaalla lapsi selaa legoesitettä.
Isä mikä toi on?  Entä toi?
Pieni käsi lämpimänä olkapäätä vasten.

Meistä on tullut muistoja, sirpaleita
jäävuoria jotka kuljeksivat kohti tuulen reunaa,
rikkinäisiä puhelimia hauraalta linjastolta.

Me käännymme yhä uudelleen neulan pimeällä kärjellä ihmetellen

  ja siksi kaikki on lahjaa,
                            myötäinenkin.

Pala palalta me putoamme syvyyteen.