Olin niin onnellinen kun olin päättänyt ettei tarvitse

Olin niin onnellinen kun olin päättänyt ettei tarvitse.
Koko taannoinen juttu tuntui pelkältä kömmähdykseltä.
Joitain vuosia, mitäpä siitä.



Kesällä on helpompi,
kesätuulessa ei tunnu yksinäiseltä.
Hyvät muistot ovat kulman takana,
voi huokaista, kun kosketus suruun ei tapa.

Sattumalta löysimme aurinkokunnan uuden jäsenen, 

ja voiko sanoa "löysimme", kun ei vielä virallisesti löytynyt,

tai “sattumalta”, jättimäinen planeetta jolla ei ole nimeä, jota kukaan ei nähnyt

kaukoputkella tai kameran ottamassa kuvassa, satelliitin tai luotaimen

tai observatorion lähettämässä –

on jopa tärkeää, miten tuo uusi planeetta löytyi.

Näkemättä ja silmiin luottamatta me sen kohtasimme, ajatuksissamme,

parin ihmisen paneutuessa asiaan,

asioita katselemalla ja yhteen sovittamalla, sitä mikä oli nähty – tutkimalla,

yhteistyössä, havainnoimalla, pallottelemalla

sisimmässämme joka sovittaa asiat yhteen, ja laskemalla, hyvänen aika,

vaikka nimi seuraakin vielä silmiä – pitäisikö sanoa, silmien hirmuvaltaa.

Sitä ei ole vielä olemassa

ja silti se on olemassa, ilmestyneenä, valtavana.

Kuvana siitä, miten vajavainen maailmankuva on,

jopa nykyään, miten ihminen edelleen uskoo asiat

kuten aina on uskottu, kuten sanottiin,

koska tuuli sattui puhaltamaan.  Suuntaan tai toiseen.

Ihmiskunnan piti olla edistynyt (joskin hieman tuhoisa),

mehän etsimme jo planeettoja kaukaisista tähdistä!

Sellaisia olivat varmaan myös jumalat kauan sitten,

välttämättömiä, varmuudessaan kouriintuntuvia ja kiistämättömiä,

paikallisia, keskittyneitä.  Pitivät kiinni omastaan.

Siksi planeetta 9 on kuin lähde autiomaassa,

kun haluaisi näyttää,

miten väärässä me kaikki olemme,

ja miten mahdollista on samaan aikaan edistys, yhdessä.